Yhteinen pelaaminen luo yhteisiä muistoja – videopeli voi olla “meidän juttu”

Vanhempien ja lasten yhteinen videopelaaminen – suosittelen!

Tuntuuko ikinä, että on täysin mahdotonta pysyä jälkikasvun pelaamien video- ja mobiilipelien kärryillä? Ei se mitään. Samalta tuntuu minustakin, ja olen sentään alan ammattilainen. Olen pelitoimittajan roolissa seurannut videopelejä yli 20 vuotta ja pelannut niitä aktiivisesti 1980-luvun alkupuolelta asti.

Olen kolmen lapsen vanhempana tuntenut myös armotonta painetta hoitaa kasvatusasiat “oikein” juuri tämän peliharrastuksen kanssa, sillä olen aiemmin päätoimittanut kahta lapsille tarkoitettua pelilehteä. Minun pitäisi siis tietää mitä teen. Yllätys yllätys, eihän se olekaan niin helppoa.

On nimittäin mahdotonta seurata edes murto-osaa markkinoille tulevista digitaalisista peleistä, joita pelataan puhelimilla, tietokoneilla ja PlayStationien kaltaisilla konsoleilla. Se on ihan oikeasti mahdotonta! Otetaan esimerkiksi suosituin tietokonepelien latauskauppa, Steam. Vuonna 2006 sinne ilmestyi myyntiin 71 peliä. Vuonna 2014 pelejä ilmestyi jo 1716. Ja vuonna 2022 tässä yhdessä ainoassa kaupassa julkaistiin 12 106 peliä! Pelien sisältö on monimuotoistunut älyttömästi, ja niin ovat niiden rahastuskeinotkin.

Pelien runsaudenpula tarkoittaa sitä, että on oikeastaan vain yksi todella toimiva tapa tajuta, mitä lapset pelaavat: on pakko kokeilla samoja pelejä itse. Se voi tuntua tuskaiselta pakkorastilta, jos ei pidä itseään lainkaan “pelaajana” tai jos lasten suosimat pelit eivät kiinnosta lainkaan. Vanhempien ja lasten yhteistä videopelaamista voi kuitenkin suosittaa useammasta syystä, ja siitä voi tehdä hauskaa.

Olin itse kaivannut keinoa, jolla lasten pelaamisesta pysyisi kärryillä ja jolla mielenkiintoa voisi ohjata parempiin suuntiin. On nimittäin fakta, että nuoria pelaajia houkutellaan myös haitallisen sisällön pariin, ja törkeimmät rahastuspelit kouluttavat heitä henkisesti uhkapelaamiseen pahemmin kuin lähikaupan nurkkapajatso. On sitä paitsi kauheaa katsoa, kun lapsille myydään peleinä puhdasta roskaa. Avaimeksi on noussut vanhanaikainen yhteispelaaminen, eli moninpeli samalta sohvalta tai saman tietokoneen äärestä.

Ennen nettipelaamisen nousua tällainen yhteispeli oli ainoa tapa kokea pelit yhdessä, mutta nykyään se on verraton tapa luoda yhteisiä muistoja lasten kanssa. Otetaan esimerkiksi kaikkein tunnetuin koko perheen moderni pelihitti, Minecraft. Lapset voisivat pelata sitä loputtomasti keskenään, mutta meillä on perheen yhteisiä Minecraft-maailmoja, joihin on rakennettu talot joka perheenjäsenelle. Viime aikoina olen saanut ihailla sitä, kuinka nuorimman pojan arkkitehtuuritaidot kasvavat silmin nähden joka pelikerralla.

Aiemmin mainittu pelien monimuotoisuuden kasvu tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi väittää, ettei juuri heitä kiinnostavia pelejä olisi olemassa. Ymmärrän jos kilpa-autoilu tai tasohyppely Mariona ei kiinnosta, mutta hyviä pelejä on nykyään olemassa mistä tahansa aiheesta. On kokkausta (Cook, Serve, Delicious!), maanviljelyä (Farming Simulator tai Stardew Valley), luonnonsuojelua (Eco tai Endling), astronauttipuuhia (Kerbal Space Program) ja tuhansia muita aiheita.

Pelit ovat myös kaukana ikävistä stereotyypeistä, joiden mukaan niissä vain räjäytetään, ammutaan ja kohelletaan. Todella monet kokemukset ovat täynnä rakentamista ja uuden luomista. Kun lapsi pääsee teini-ikään, tarjolla on pelejä, jotka käsittelevät fiksusti vaikeitakin aiheita, sillä monet itsenäiset kehittäjät haluavat tehdä viihdetuotteiden sijasta taidetta tai kannanottoja. Pelit ovat nuorempien sukupolvien jäsenille kanava itseilmaisuun.

Usein isoin haaste on keksiä, minkä aiheen piirissä haluaisi pelata, koska yhteiskokemuksen pitäisi kiinnostaa sekä lasta että vanhempaa. Kukaan tuskin haluaa, että peliharrastuksesta tulee pakotetun viulunsoiton kaltaista tuskaa.

Kun lapset innostuivat dinosauruksista, päätimme katsoa klassisen Jurassic Park -elokuvan. Sitten kotikoneelle ostettiin Jurassic World Evolution -puistopeli, jossa voi rakentaa leffaa hienomman (ja turvallisemman) dinopuiston. Tässä kävi ilmi se, ettei yhteisesti pelattavan pelin tarvitse olla moninpeli. Puistonrakennuksessa minä sain hoitaa käytännön työt ja suomennoksen, kun nuorin poika halusi olla puiston suunnittelija. Monimutkainenkin peli aukeaa yhdessä opetellen, jolloin siitä tulee yhteinen “meidän juttu”.

Ei kannata huolestua edes siitä, että kilpailuhenkinen lapsi voi vetää herneet nenään joka häviön jälkeen. Häviö toki kasvattaa luonnetta, mutta usein peleissä ei ole kyse voitosta tai häviöstä. Moninpelejä on nykyään niin paljon, että ne on jaettu selvyyden vuoksi kilpailullisempiiin (competitive) moninpeleihin, keskinäisiin taisteluihin eli PvP-peleihin ja varsinaisiin yhteispeleihin eli coop-peleihin. Jälkimmäistä hakusanaa käyttäen pelikaupoista löytyy älyttömästi pelejä, joissa hävitään tai voitetaan aina yhdessä. Kokeilkaa vaikka Overcooked 2:ta tai mitä tahansa LEGO-teemaista peliä, jos haluatta oppia tiimityön voimaa.

Kun olin itse pieni pelaaja, kotimikrot ja ensimmäinen Nintendo olivat vasta tulleet Suomeen. Omat vanhempani eivät tajunneet videopeleistä hölkäsen pöläystä, mutta hankkivat ensimmäisen pelikoneeni jo ala-asteen aikana. He olivat kuitenkin aina rohkaisevia, minkä takia ehkä päädyin tälle alalle. Vähän siksi harmittaa, että he eivät saaneet olla suoraan osa muistojani tietyistä peleistä, joilla oli tärkeä merkitys lapsuudessani. Toivottavasti nyt menee toisin.

Ja jos tämänkään vuodatuksen jälkeen videopelit eivät kiinnosta lainkaan, tarjolla on myös perinteisempi ratkaisu. Lautapelit ovat nykyään nimittäin parempia kuin koskaan aiemmin. Sama millä pelaa, kunhan pelaa!

Janne Pyykkönen on pelitoimittaja, jolla on kolme lasta. Hän on päätoimittanut pelilehtiä Pelaa!, Sankari ja WoW ja toimittanut tietokirjan PlayStation-kansa – kuinka Pleikkari valloitti Suomen. Tällä hetkellä hän kirjoittaa Pelaaja-lehteen ja valmistelee vanhoista videopeleistä kertovaa joukkorahoituskirjaa nimeltä Pikselipölyä.